Onnettomuuden sattuessa olin juurin päättämässä peruskoulua ysiluokan viimeisillä viikoilla. Elämäni muuttui täysin toukokuun 15. päivä vuonna 2007. Myöhästyin aamulla bussista ja soitin kaverini kuskiksi, kouluun olisi päästävä. Oli lievästi sanottuna kiire, jonka takia vauhti oli kova. Pääsimme muutaman kilometrin kotoani koulua kohti, kunnes auto suistui tieltä. Auto pyöri ilmassa ympäri moneen kertaan ja lensin takaoven ikkunasta 25 metrin päähän pellolle. Kiitos tälle ilmalennolle, sain täydellisen selkäydinvamman sekä vakavan aivovamman.

Olin sairaalassa 3 kuukautta, josta kuukauden vietin teho-osastolla. Aivovamman ja vahvan lääkityksen takia minulla on n. 6 kuukauden muistiaukko. En muista tilannetta, jolloin minulle on kerrottu etten kävele enää ikinä. Kun kuulin pääseväni Helsinkiin Käpylän kuntoutuskeskukseen kuntoutusjaksolle, olin varma, että kävelen sieltä kotiin. Näin ei kuitenkaan käynyt.

 

Kuntoutusjaksolla aloin vihdoin ymmärtämään, etten todellakaan enää koskaan kävele. Kaikki tuntui silti sujuvan hyvin. Joka puolella pääsi liikkumaan hyvin, apu tuli kelloa soittamalla ja päivät oli täynnä ohjelmaa. Jakso oli mukana enkä osannut kuvitellakaan mitä vammautuminen todella tarkoittaa ns. siviilissä. Jakson päätyttyä pääsin kotiin ja äitini oli aluksi kotona kanssani auttamassa minua. Yhtäkkiä todellisuus vamman aiheuttamista rajoituksista iski vasten kasvojani.

Aina kun olin lähdössä johonkin, jouduin miettimään miten sinne pääsee pyörätuolilla, kuka minua voisi auttaa, kellosta piti katsoa koska pitää mennä katetroimaan ym. Tuntui, etten voisi enää koskaan elää normaalia elämää enkä voisi nauttia mistään. Masennuin ja olisin halunnut kuolla. Kiitos perheen ja hyvien ystävien, hain apua ja pikku hiljaa aloin näkemään myös hyviä asioita elämässäni. Ystäväni auttoivat minua tekemään samoja asioita mitä tein ennen vammautumista ja veivät minut esimerkiksi ajamaan mönkijällä ym. Huomasin, että läheisten tuki on sanoinkuvaamattoman tärkeää, varsinkin alkuvaiheessa. Ilman heitä olisin jäänyt joko sängyn pohjalle suremaan kaikkea menetettyä tai pahimmassa tapauksessa olisin päättänyt elämäni.

 

 

Ennen vammautumista olin hakenut opiskelemaan floristiksi, sillä olin ollut viikonloppuisin töissä kukkakaupassa. Sain tietää, että pääsen opiskelemaan sinne, mutta päätimme pitää palaverin ja miettiä opiskelun suorittamista. Tajusin, että kukkakaupoissa olisi hankala työskennellä pyörätuolista käsin koska tavaraa on yleensä lattiasta kattoon ja tilat ovat ahtaita. Muuten se olisi ollutkin hyvä idea, koska käteni toimii normaalisti. Päätin unohtaa unelma-ammattini. Ei mennyt pitkään, kun minua jo kyllästytti olla vain kotona. Vammautumisesta oli kulunut noin vuosi ja löysin itseni selailemassa ammattikoulun sivuja. Sivuilla kerrottiin uudesta koulutuksesta nimeltä Ammattistartti. Se oli tarkoitettu esim. henkilöille, jotka eivät tiedä mitä opiskella. Päätin hakea sinne ja pääsinkin opiskelemaan. Minua pelotti koulun alku ihan mielettömästi. Pelkäsin, että minua aletaan kiusaamaan, kun olen ainoa pyörätuolia käyttävä. Pelkäsin myös etten saisi yhtäkään kaveria. Onneksi pelkäsin turhaan ja sain kavereitakin ja minulla oli jopa ihan mukavaa.

 

Syksyllä 2008 päätin, että haluan vaihtaa maisemaa. Löysin netistä Pajulahden urheiluopiston sivut. Huomasin, että heillä oli tarjolla puolen vuoden VALKKU-koulutus mikä ei johda tutkintoon. VALKKU-koulutus on valmentava ja kuntouttava koulutus nuorille, joilla on jonkinlainen liikuntarajoite ja/tai vamma. Hain VALKKUun, pääsin sinne ja Salo jäi taakse. Koulutus alkoi 2009 tammikuussa. Jännitti aika kovin lähteä paikkakunnalle johon olisi 3 tunnin ajomatka kotoa. Myös se jännitti, että miten tulen pärjäämään paikassa, jossa en saa apua yhtä nopeasti kuin kotona. Niin ja se, etten tunne ketään koko koulusta. Toisaalta oli ihana tunne päästä pois kotiseudulta ja lähteä puoli vuotta kestävälle seikkailulle.

Koulutuksen alussa jo huomasin, ettei liikunnasta tulisi minulle ammattia, mutta opin hyvin paljon itsestäni. Luultavasti kasvoin sen puolen vuoden aikana jonkin verran ihmisenä, ehkä. Opin elämään ilman muiden apua, mikä tuntui hienolta. Sain kokeilla monia liikuntalajeja joita en olisi osannut kuvitellakaan kokeilevani nyt kun olen vammainen. Pääsin laskettelemaan, hiihtämään, luistelemaan, pelaamaan erilaisia pallopelejä, kokeilemaan erilaisia erityisliikunnan apuvälineitä ym. Aivan mahtavaa! Laskettelu oli niin hienoa!

 

Pajulahden jälkeen olin taas jonkin aikaa kotona, kunnes työvoimatoimiston Professista otettiin yhteyttä. Professi sijaitsee Turussa ja se on ammatillisen suunnittelun asiantuntijapalveluyksikkö. Huh, mikä sana! Ammatinvalinnanpsykologi pyysi luokseen ja kävin hänen luonaan muutamia kertoja. Teimme testejä jotka liittyivät ammatinvalintaan, työkykyyn ja työelämään muutenkin. Professista hankittiin minulle työkokeilupaikka turkulaisesta erityiskoulusta, 1-luokan toiseksi avustajaksi. Tykkäsin työstä todella paljon! Tiesin heti, että tämä on se ala jolle haluan. Lapset pitivät minusta ja työkaverit olivat todella mukavia. Tuntui, että kuulun porukkaan. Autoin oppilaita kaikessa missä he tarvitsivat apua. Lukemisessa, kirjoittamisessa, yritin pitää  heidät paikoillaan ym. Alkuun tein 4h/päivä, mutta jaksoin hyvin ja työaikaa pidennettiin parilla tunnilla. Pidin työstä niin paljon, että aloimme ammatinvalinnanpsykologin kanssa miettimään oppisopimuskoulutusta. Puhuin töissä "oman"luokan opettajan ja toisen avustajan kanssa oppisopimuksesta ja he olivat sen kannalla. Heidän mielestään minulla on mennyt todella hyvin ja sopeutuisin alalle. Olin innoissani ja menin rehtorin puheille, koska hän sen päätöksen tekee. Unelmani murskautui samantien kun rehtori avasi suunsa. Hän ei uskonut työllistymismahdollisuuksiini ja oli sitä mieltä, että oppisopimus ei ole kohdallani hyvä vaihtoehto. Miten ihmeessä erityiskoulun rehtori voi sanoa noin? Hän ei ole puhunut kenenkään kanssa siitä, miten olen pärjännyt. Olen aivan varma, että tällä rehtorilla on jotain meitä vammaisia vastaan.

 

Noniin.. Taas olen tässä tilanteessa, että mitäs nyt sitten. Lukuvuosi päättyi, eikä ollut mitään uutta suunnitelmaa. Ammatinvalinnanpsykologi oli kesän aikana kehittänyt minulle syksyksi toisen työkokeilupaikan, joka oli iltapäiväkerhossa. Siitä paikasta en pitänyt, mielestäni en kuulunut porukkaan, minulle ei puhuttu samalla tavalla mitä muille.. Kokeilu kesti kuukauden, enkä halunnut jatkaa sitä. Vakuutusyhtiölle lähetettiin yhteenveto molemmista kokeilupaikoista ja he tekivät sen perusteella eläkepäätöksen. Ihmettelin päätöstä pitkään, eikä sitä vieläkään oikein ymmärrä. Koulusta sain pelkkää positiivista palautetta, jaksoin hyvin, kaikki meni hyvin. Ainoa miinus oli se, että talvella oli hankala lähteä ulos lasten kanssa. Päätös sai mielialani alas ja tuntui, ettei kukaan usko kykyyni työskennellä tai opiskella. Vakuutusyhtö päätti, etteivät he kustanna mitään opiskeluun/työhön liittyvää. Samalla mahdollisuus Professin palveluihin päättyi ja jäin aivan ns. tyhjän päälle. Tuntui todella, todella pahalta olla 19 vuotias joka ei saa tehdä töitä eikä opiskella. Joudunko olemaan koko loppuelämäni kotona neljän seinän sisällä?? Eläkkeen myötä alkoi arkirytmikin hajota. Valvoin yöt yhdessä internetin kanssa ja nukuin päivät. Kaikki kaverit olivat päivisin töissä tai opiskelemassa ja olin yksin.

Olin kotona noin vuoden, kun minuun otettiin yhtäkkiä yhteuyttä kaupungin kehitysvammaisten työkeskuksesta. Ihmettelin, että miksi sieltä soitetaan? Enhän minä ole mikään kehitysvammainen. Kävin kuitenkin juttelemassa ohjaajan kanssa ja hän kertoi kuntouttavasta työtoiminnasta. Saisin siis mennä töihin, mutta en saisi palkkaa. Kaupunki antoi minulle lisää vapaa-ajanmatkoja, mutta omavastuut joudun maksamaan. Saan myös 6,50e/päivä. Wohooo mikä palkka! Onneksi saan myös eläkettä, joten tulen hyvin toimeen. Ensimmäisenä työtoimintapaikaksi ehdotettiin Citymarkettia. Kävin siellä katsomassa paikkoja, mutta tiesin jo alkuun etten halua sinne. Se ei vain ole minun juttuni ja aivovammasta johtuen en olisi jaksanut sitä kiirettä ja esimerkiksi kassajonojen tuomaa painetta. Oli minun onneni, ettei Citymarketin pääjehut ottaneet minua töihin!

 

Taas meni muutama kuukausi kotona, kunnes puhelin soi. Ohjaaja soitti ja hänellä oli uusi ehdotus. Tällä kertaa ehdotus oli kaupungintalon infopiste. No niin, nyt kuulostaa hyvältä! Menimme katsomaan paikkaa ja se tuntui heti kivalta. Nainen, joka työskentelee infossa oli todella mukava ja tuntui, että tulen varmasti toimeen hänen kanssaan. En keksinyt mitään huonoa sanottavaa paikasta. Työtasotkin olivat sopivalla korkeudella. Alkuun jännitti, koska olin ollut niin pitkään kotona. Jännitin sitä, miten muut ottavat minut vastaan ja miten tulisin muistamaan niiin paljon asioita mitä infossa pitäisi muistaa. Piti oppia missä päin taloa/kaupunkia mitäkin on, ihmisten nimet ja paljon, paljon muuta.

Nyt olen ollut täällä vuoden ja tykkään todella kovin! Työ on lähes samanlaista joka päivä, mutta aina on uusia tilanteita ja asiakkaat ovat joka päivä erilaisia. Tällaisesta työstä pidän enkä ole kyllästynyt. Joka aamu on niin mukava tulla töihin. Olen täällä ma, ke ja to 4h/pvä. Jaksan hyvin ja jää aikaa kuntoutuksille ja rentoutumiselle. Mielialani on kohonnut huomattavasti ja elämään on tullut jonkilainen päivittäinen rytmi. On hieno tuntea kuuluvansa johonkin. On myös kiva huomata, että muut työntekijät pitävät minua ns. "normaalina".